Mä toivon et joku päivä tapahtuis vielä jotain, jotain että mä jaksaisin elää.
Mä en ymmärrä miten kaikki muuttu. 1 vuosi, kaikki hajalla. Olin niin onnellinen vuosi sitten, mutten tajunnu et se onni katoais. Must tuntuu et kaikki ne ihanat ihmiset jotka tunsin vuos sit on kuollu. Niitte tilal on vaa henkilöit, jotka ei jaksa ymmärtää mun pahaa oloa, tai sit ne ei vaa enää välitä ja vihaa mua. Mitä mä tein? Mä en tehny mitään. Mut jätettiin ja oon kuollu sisältä.
Mä rukoilen apua. Otan lääkkeide yliannostuksii vaa kidutustarkoitukses. Haluun apuu mutten uskalla pyytää sitä. En haluu et kukaan muu tulee sörkkii mun asioita.
Kertokaa mulle miltä tuntuu olla onnelline? Mä en muista, enkä osaa. Musta tuntuu et en osaa olla enää koskaa onnelline. Enkä tiedä haluunko enää. Onnellisuus pelottaa mua, se ei tunnu tutulta ja turvalliselta.
Haluun aloittaa kaike alusta. Tehä kaiken täydellisesti, ja olla täydelline kaikille. Oon pilannu mun suhteet ja elämän omalla vittuuntumisella. Tästä ei enää nousta.
Ja nyt musta tuntuu et sorrus pian viiltelemään. Houkutus on suuri.
Hyvä asia on että oon laihtunu. Vaan vähän, mut kuiteski. 42.7kg
Musta tuntuu pikkuhiljaa et tää mun laihduttaminen on enemmänkin itsemurhayritys, tai sit mä vaan toivon et mä laihdun niin paljon ja kutistun niin pieneks, ettei kukaa enää ees nää mua.
Huomenna on vika koulupäivä. Tavallaan tyhjä olo, sillä tiedän etten tule näkee ketään 3viikkoon. Ihan hyvä vaan, voin lukkiutuu omaa huoneesee ja mun ei tarvii esittää enää mitää. Paitsi vanhemmille. Parasta tässä on että voin laihduttaa paremmin kun ei tarvii poistuu kotoa. Mä pelkään nimittäin julkisella paikal pyörtymistä yli kaiken.
Toivotaan että selviän huomisesta hengissä..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti