Asiaa

Ajattelin et mun on pakko kirjoittaa tänne. Hyviä asioita. 
Ajatella että oon vielä se sama tyttö joka lupasi itselleen, että viime talvi jää viimeiseksi. Olin niin lopussa, enkä nähnyt enään valoa. Halusin kuolla, olla täydellinen. Jotain mitä en voi ikinä olla. En nähnyt tulevaisuudessa mitään. Vihasin itseäni. En nähnyt valoa missään.
  Luojan kiitos etten tappanut itseäni. Tässä mä olen, 15kg lihavampana. Mutta niin paljon onnellisempana. Onnellisempana kuin koskaan.

Moni asia on muuttunut. Mä päätin huhtikuun lopussa, että mun on pakko alkaa elämään. Kevät tuli. Aloin näkee kaikkia pieni ja kauniita asioita mun ympärillä, mitä en ollu ennen huomannut. Sain upeita ystäviä.
 Kesäloman alussa mua pelotti, miten jaksan nousta aamuisin sängystä, kun elämässä ei ollut enään mitään sisältöä koulun loppumisen jälkeen. Pelkäsin, että nukkuisin vain koko loman. Onneksi kävi toisin.
Löysin ihanimman kaveriporukan ikinä! ♥ Vietin niiden upeiden ihmisten kanssa suurimman osan lomasta, ja aloin ihmetyksekseni taas luottamaan ihmisiin. Huomasin myös kummallisen keveyden tunteen, olin onnellinen pitkästä aikaa. Nykyään vietän paljon aikaa näiden upeiden henkilöiden kanssa, ja tunnen kuuluvani tähän kaveriporukkaan. Se, että tuntee kuuluvansa johonkin, on upea tunne.
  Tapahtui myös tällainen juttu, että eräs oikein suloinen otus tuli ja söi mun sydämmen. Seurustelen nykyään tämän ihanan tytön kanssa, ja olen onnellinen. ♥

  Mä voin niin paljon paremmin kuin 3 kuukautta sitten, niin paljon paremmin kuin viikko sitten, tai pari päivää sitten. Asiat ovat alkaneet rullaamaan, ja suurin syy siihen on, että ajattelen nykyään kaikki asiat positiivisemmin. Oon alkanut hyväksymään itseni tällaisena. En ole täydellinen, enkä tule ikinä olemaankaan. Ihan sama, sillä vain jos hyväksyn itseni, voin olla onnellinen. En mä olis ikinä ollut mitenkään kauniimpi tai täydellisempi, vaikka olisinkin painanut sen 35kg. Laihuus ei tuo onnea.

Halusin kirjoittaa tänne, koska haluun kertoo teille kaikille, mörön lapsosille: Täällä on toivoa. Elämässä on toivoa, eikä ikinä saa luovuttaa. Pitää vaan luottaa tulevaisuuteen. Kaikella on tarkoituksensa, myös niillä huonoilla asioilla.
  Ja vaikka olenkin jo voittanut mörköni (ainakin suurimmaksi osaksi), niin silti joudun vielä taistelemaan sitä vastaan. Elän päivä kerrallaan, ja uskon, että vielä jonakin päivänä olen täysin vapaa näistä kahleista.

Taistelkaa lapset ♥ Me ollaan vahvempia kuin mörkö ja masennus. Älkää ikinä lopettako taistelemista, sillä elämä on elämisen arvoista. ♥

Miksi

Miksi kesä masentaa mua? Miks mä elän vieläki syksyä? Oon jumissa. Koitan saada mun päivät täyteen kaikkee mahdollista tekemistä, ettei mun tarvis ajatella asioita. Toisin sanoen mä yritän paeta mun masennusta. Ei se lopulta auta. Ne kuolema -ajatukset hiipii mun uniin. Vaivaa mua iltaisin sängyssä.

Vihaan vihaan vihaan

..itseäni.

Ja kyllä. Siinä olen minä. Silti mä haluan laihduttaa, kuihduttaa itseni vielä pienemmäksi palleroksi. Olin pari päivää sitten kuntosalilla. Haluun ne lihakset takas jotka mä kadotin, laihdutin pois. Voi sitä häpeän määrää, kun mä vedän siellä muitten bodareiden keskellä pienimpiä painoja mitä on olemassa, ja ne kattoo mua epäuskoisena.
  En oo vielä päättäny mitä haluun tehdä. Toisaalta mä tahtoisin lihoa ja kuntoilla. Saada urheilullisen ja muodokkaan vartalon (rinnat mukaan lukien.. :D), mutta toisaalta tiedän että tuun vielä joku päivä laihduttamaan takaisin, tai oikeastaan pienempään kokoon mitä oon ikinä ollu. Se olis mun unelma.
  Ahdistaa. Oon niin hukassa itseni kanssa. Mulla on ylihuomenna synttärit. En olis ikinä uskonut että mä oon vieläkin elossa. Mä oikeesti vieläkin hengitän! Viiltelylakkokin on pitänyt jo kauan, viikon päästä on kuitenkin kouluuinti, jonne mun on pakko mennä. Ja mä tiedän että se lakko tulee loppumaan sen jälkeen. Pelottaa muutenkin nähdä kaikkien muiden ilmeet kun ne näkee mun jalat. Ne alkaa taas jauhaa paskaa musta, pitäs edes yrittää olla välittämättä, mutten vain pysty.

Vielä anteeksi postaustaukoni. Multa lähti kone vähän pidemmäksi aikaa, ja ne harvat kerrat milloin oon päässy koneelle on ollu kaverilla tai puhelimel. Ja 7 lukijaa! Outoa että joitain jaksaa kiinnostaa lukea mun turinoita täällä..

Hengissä ollaan

Ensimmäiseksi pyydän nolona anteeksi pitkää postaustaukoa. Olen ollut vain yksinkertaisesti liian väsynyt kirjoittamaan, ja on tapahtunut kaikenlaista ikävää.. Turhaa draamaa niiden vähäisten kavereiden keskellä mitä minulla koulussa on. Yksi tyttö johon tutustuin pari kuukautta sitten, ja jonka kanssa vietin aikaa pari viikkoa sitten, onkin haukkunut minut säälittäväksi perässäroikkujaksi. En oikein tiedä kenen voisin enään luottaa. Toiseksi isäni ei päästä minua psykologille, sillä minun "pitäisi pystyä puhumaan hänelle ongelmistani". Mutta kun en vain pysty. Olin vain luottanut siihen että asiat järjestyis jonkun ammattitaitoisen henkilön kanssa. Varmaa faijasta tuntuu sitte paremmalta kun makaan kuolleena arkussa. Mut on vangittu, vaikka haluisin lentää vapaana.

  Kolmas hiljentymiseen vaikuttanut asia on myös, että aloitin hiljattain toisen blogin, se on kyllä niin henkilökohtainen etten tiedä uskallanko hiiskua siitä teille. Osoitetta saa kysellä, mutta en lupaa kertovani mitään.
 Syömisten kanssa on menny ihan perseelleen. Oon iljettävä, ja lihonut varmaan 3kiloa joulun jälkeen, mä ällötän itseäni. Hyvä puoli paastoamisessa on, että se poistaa ahdistuksen, ainakin osittain.


Tästä tuli kyllä sekavampi postaus ikinä, mä oon pahoillani. Kirjoitan joskus myöhemmin kun mun ajatukset on selkeempiä.

Voisko tää jo loppua

Mä en tiedä miks kaikki tuntuu taas nii turhalta. Tekis mieli itkeä helpottaaksee oloo, mut en pysty enään edes siihen. Mietin vaan itsemurhaa ja niitä panacodeja ja muutamia iskän unilääkkeitä tuolla mun laatikossa.. Ei vaatis paljon vaan ottaa niitä, mut mä en vaan pysty siihen. Oon liian utelias jatkamaan.

Milloin mulle kävi näin?

Uusi lukija, kiitos ♥ ;3

Oon alkanu funtsii tässä parin päivän aikana tätä mun masennusta.

 Miksi sä oot masentunu? Sullahan on perhe, oot aika kaunis ja sulla on miltein täydellinen elämä? Toi on niin itsekästä. Sä vaan heität kaiken menemään, mistä moni ihminen maailmassa olisi valmis tappamaan. 


Totta. Tunnen itseni vain paskemmaksi kun ajattelen kuinka itsekäs mä olen. Heitän tän kaiken hukkaan.

Mutta mistä tämä kaikki alkoi?
 Tässä oma tarinani tiivistettynä:


tammikuu 2011
Varhaisimmat muistoni ahdistuksesta löytyvät viime tammikuusta. Olin silloin vielä kuitenkin jokseenkin onnellinen silloisen poikaystäväni kanssa. Aloin hyväksymään bi-seksuaalisuuteni. Kerroin siitä parille silloiselle kaverilleni, kaikki muut ottivat asian rennosti, paitsi yksi hestä ahdistui ja rupesi välttelemään minua. Naurettavaa.

helmikuu 2011
Helmikuussa ei tapahtunut oikeen mitään. Aloin viettämään enemmän aikaa yksin ja eristäydyin kotiin, kaverit luulivat että välttelen heitä. Tuli riitoja.

Maaliskuu 2011
Ero. Jätin poikaystäväni, emme nähneet toisiamme usein ja riitelimme. Olin väsynyt kaikkeen ja aloin viiltelemään satunnaisesti.

Huhtikuu 2011
Huhtikuusta en muista mitään.

toukokuu 2011
Toukokuukin meni sumussa. Olin vähän iloisempi, kun koulu loppui.

kesäkuu 2011
Kesäkuussa aloin taas viettämään aikaa muutaman kaverini kanssa. Lenkkeilin paljon ja jokseenkin olin onnellinen.

heinäkuu 2011
Aloimme taas juttelemaan expoikaystäväni kanssa ja vanha suola alkoi janottaa. Parin viikon päästä olimmekin jo taas yhdessä. Vietimme kauniita kesäpäiviä yhdessä ja olin onnellinen. Kaipaan niin tuota aikaa. Kuitenkin olin jotenkin tyhjä sisältä ja viiltelin.

elokuu 2011
Valitettavasti ilo loppui lyhyeen. Tulin jätetyksi, sillä hän oli niin kovin ihastunut toiseen tyttöön. Toinen tyttö oli kaverini. Helvetti pääsi valloilleen. Menetin kaikki silloiset kaverini. Olin yksin, syrjitty ja minua haukuttiin. Aloin syömään lääkkeitä suuria määriä turhaan. Olin hyvin sekaisin.

syyskuu 2011
Koko syyskuun olin horroksessa. Saatoin kävellä ulkona vesisateessa 4 tuntia tuntematta mitään, ilman päämäärää. Viiltelin päivittäin ja olin ihan sekaisin. Kaikesta huolimatta jaksoin edelleen näytellä koulussa, kuinka kaikki oli muka niin hyvin. Sain muutamista luokkamme tytöistä jotain kavereita, joiden kanssa vietin aikaa koulussa. Kotona olin aina yksin.

lokakuu 2011
Sain hyviä numeroita. Elämäni koostui vaan kokeisiin lukemisesta ja viiltelyorgioista. Vedin isäni unilääkkeitä ja olin helvetin sekaisin.

marraskuu 2011
Marraskuusta en muista mitään.

joulukuu 2011
Joulukuun ajan näyttelin taas kuinka kaikki oli mukamas niin hyvin. Todellisuudessa haudoin vain itsemurhaa ja viiltelin.

Ja tässä minä vielä olen. Vasten tahtoani, mutta kuitenkin. Tuli varmaan kilometripostaus, mutta toivon että ymmärrätte mua paremmin jos tiedätte vähän taustaa mun elämästä.

Huomenna fysiikan koe. Ja niin, olen lukenut koko päivän. Eihän minulla muuta elämää juurikaan ole.

Ei se mee niin

" vitu emo :D:D:D::D:DDD"

"millo hyppäät sillalta, su elämähä o nii perseestä? :DD"

viiltoja..

"vittu mul ei oo mitään kunnioitust sua kohtaa :D"

..lisää viiltoja..

"sull on kyll jotai pieles ku harkitset itsemurhaa :DD"

.. niin, tiedän.

"säälittävää

vittu kaikki vaa nauraa sulle ;DD"

Ajatella että mä vielä rakastin tuota tyttöä puoli vuotta sitten.

Sattuu niin helvetisti.

täydellinen ♥

Paino noussut 39kg.. Oon vähä löysäilly syömisen kans viimeaikoina, koska syömishäiriö ei oo pystyny valtaa mun mieltä kokonaan, oon ollu liian masentunu tehdäkseni mitään.